Kun rumasta ankanpojasta on tulossa joutsen... Osa I

En olekaan pitkään aikaan kirjoitellut, mutta nyt puraisi niin iso inspiskärpänen että pakko... On nimittäin nyt kirjoitettava jostain sellaisesta jutusta joka on mullistamassa koko elämäni ylösalaisin..!

Ensiksi kerron vähän millaista elämäni on ollut päivittäin. Ja se syy miksi näin julkisesti haluan sen kertoa, on se, että ne, joilla on samanlaisia ongelmia tai edes sen suuntaisia, ymmärtäisivät että eivät ole yksin ongelmiensa kanssa. Sillä yksinäisyys.. se on pahinta mitä ihmisellä voi olla. Että hän tuntee olevansa yksin, koska kukaan toinen ihminen ei voi ymmärtää mitä käyt läpi.. Siltä se ainakin musta on tuntunut.

Kaikki lähti siitä havainnosta ja ihmettelyni aiheesta, että puren jatkuvasti hampaitani yöllä yhteen ja joudun käyttämään sellaisia iljettäviä hammasmuotteja öisin sen takia. Tilanne ei ole helpottanut, vaikka olen etsinyt vastauksia myös muihin elämääni vaikuttaviin oireisiin ja sairauksiin. Sellaisia oireita ovat olleet vähäinen energian taso, ilottomuus, kärsimättömyys itseäni ja toisia kohtaan, vatsakivut, niskaoireet, jännittyneisyys, myös koko kehossa, kilpirauhaseen toimintahäiriöön liittyvät oireet, ruoansulatusongelmat,ruoka-aine allergiat.. Jotkut näistä oireista ovat tuntuneet kuin raskailta kiviltä sisälläni. Olen etsinyt apua ensiksi ihan normilääketieteestä. Kun siitä ei ole ollut huomattavaa apua, olen etsinyt sitä funktionaalisesta lääketieteestä, joditerapiasta (kilpirauhasongelmiin), akupunktiosta, osteopaatilta, jäsenkorjaajalta, vyöhyketerapiasta, oman persoonallisuuteni syvemmästä ymmärtämisestä (enneagrammista), olen tutkituttanut kehoni loiset ja syönyt puhdistuskuurin. Olen käyttänyt rahaa lukuisiin ravintolisiin ja kunnolliseen kalaöljyyn ja mahtavaan kehon solutasoon vaikuttavaan aineeseen nimeltä Asea. Lukuisat edellä mainitut asiat ovat kantaneet minua eteenpäin elämässäni ja olen päässyt vaikeimpien tilanteiden yli, on löytynyt joitakin syitä, on selvinnyt ruoka-aine allergioita, olen saanut keinoja kehoni parantamiseen ja terveyden ylläpitämiseen, hetkellisesti lisää elinvoimaa ym. Ne ovat olleet minua kantavia asioita, kainalosauvoja.

Mutta silti olen ihmetellyt miksi tuo hampaiden yhteen pureminen ei vain katoa. Minulla ei pitäisi olla mitään stressattavaa. Kuitenkin olen purrut hampaitani yhteen ainakin jo yli viisi vuotta. Ehkä kymmenenkin tai enemmän. Pohdintani tuosta asiasta johti siihen päätelmään että kärsin jostain tiedostamattomasta stressitilasta. Yöllähän ihminen nukkuu, aivot lepäävät, hampaiden purennan täytyy olla tiedostamatonta..

Sitten siihen päivittäiseen elämääni tässä välissä... Kun kerran stressistä puhutaan.. Nimittäin, jos olen viettänyt päiväni yksin, niin se ei suinkaan ole ollut sellaista leppoisaa rentoilua, hyggeilyä, fiilistelyä. Minun päiväni on lähtenyt käyntiin niin, että ensinnäkin olen saanut pakottaa itseni ylös sängystä, sillä aamuisin ei useinkaan ole tuntunut olevan syytä elää.. Ei vaikka kaikki on näennäisesti hyvin. Sitten tekemään aamupalaa. Ainiin, mutta sitten täytyykin ensin juoda omenaviinietikkajuoma että "vatsahapot herää".. sitä varten vedenkeitin porisemaan.. kauhea sotku, täytyy purkaa tiskikone ja laittaa tiskit.. Täytyypä käydä vessassa.. Ai nuokin pyykit ovat likaiset. Laitanpa pesuun. Ja peti jäi petaamatta, taidankin pedata sen. Jahas, mitä olinkaan tekemässä. Vedenkeitin jäikin liian pitkäksi aikaan päälle ja kerkesi jo kiehumaan kun piti saada kädenlämpöistä vettä viinietikkajuomaani. Jahas nuo tiskit piti laittaa...!

Aamupalani olen syönyt ehkä lopulta 12 aikaan kaiken hössötyksen jälkeen. Tällaisella kaaoksella aamuni on alkanut. Kaiken lisäksi Olen tehnyt nuo asiat kauhealla paniikilla, syke on ollut varmaan 100 koko ajan. Vatsa on jännittynyt ikään kuin suolisto olisi vedetty solmuun. Olen unohdellut asioita, aivosumua... Tällainen aamu on toistunut elämässäni jo monta vuotta. Ja vaikka kuinka olen yrittänyt puhua itselleni, että ota rauhallisesti, hengittele syvään, rentoudu, venyttele.. Silti olen tuntenut että kehoni on ollut vaan aivan käsittämättömän jännittyneessä tilassa eikä sitä voi vain käskeä toimimaan. Ei voi venytellä jos koko keho on jäykkänä, eikä voi hengittää koska vatsa on kova kuin kivi. (Vaikkakin tietyistä mineraaleista ja lisistä on ollut suurta apua. Sillä mitä olisin ilman niitä)

Ja tämä oli vain aamu.. Niin.. hampaiden purenta ja stressaantunut käytös, vaikka kaikki pitäisi olla kunnossa... Niin että onko vähän stressiä? hmm.. mutta miksi? miten noin monta vuotta? Olen vastausten etsijä. Ollut aina. En ole suostunut luovuttamaan. Siksi nämä kaikki polut jotka tuossa mainitsin.. Jos joku juttu ei toimi tuohon asiaan.. Sitten kokeillaan jotain toista, jossa voisi olla järkeä. Niinpä tässä taannoin aloin etsiskelemään netistä stressistä tietoa. Löysin youtubesta sellaisen kiinnostavan videonpätkän joka syvensi ymmärrystäni tilanteestani. Törmäsin kuin seinään erääseen sanaan. Trauma. Traumaattista käytöstä.

Siinä selitettiin mitä trauma tarkoittaa. Onko se sitä että täytyy joutua todistamaan pankkiryöstötilannetta tai joutua vakavaan onnettomuuteen? Ei välttämättä. Siinä kerrottiin uusi määritelmä traumalle. Sanon sen nyt ihan oman ymmärrykseni kansankielellä vapaasti suomennettuna:

"Se on mikä tahansa elämässä sattunut asia joka aiheuttaa suhteellisen avuttomuuden tilan. Siis mikä tahansa elämässä sattunut negatiivinen tapahtuma, joka aiheuttaa tilanteen jolle et voi tehdä mitään = avuttomuuden tila."

Sinulla ei ole siinä tilanteessa aseita. Näitä tilanteita tulee elämässä eteen välillä: peräänajo, tai muu auto-onnettomuus, joku juoppo käy kimppuun ym. sellaista odottamatonta. Ja meidän aivot saa käskyn ja koko keho menee "taistele tai pakene" tilaan. Kun uhka on ohi niin keho rauhoittuu..aikanaan.. Mutta mitä jos joku elämän negatiivinen tapahtuma jossa olet avuton, kestääkin kauan, kenties monta, monta vuotta? Silloin taistele tai pakene tilasta tulee jatkuva. Tila ikäänkuin jäätyy päälle. Hmm. mielenkiintoista eikös vaan..? Mitäs tää taistele tai pakene tila saa aikaan muussa sun kehossa? Ja voiskos siihen liittyä jotkut selittämättömät krooniset tilat ja sairaudet, joita lääketiedekään ei oikein ymmärrä?

Kehotan katsoo tuon videon. Se on niin mielenkiintoisesti kerrottu.. Tässä siihen linkki.

https://www.youtube.com/results?search_query=understanding+trauma

Mä jatkan tätä juttuu, sillä tämä oli vasta alkusoittoa.. Saat kuulla miten tämä liittyy ruman ankanpojan kasvamisesta joutseneksi.. osaa II odotellessa.. ;)

Juuresi ovat peili sinusta?

Et voi ymmärtää itseäsi ennen kuin olet ymmärtänyt menneisyytesi. Et voi menestyä elämässäsi ellet tiedä kuka olet. Et voi luoda itseäsi uudestaan, ellet ymmärrä syvällisesti oman sukusi tarinaa.. Tällaiset asiat ovat pyörineet viime aikoina mielessäni.

Luin aivan loistavan lämpimän surullisen, mutta samalla syvällisen kirjan nimeltä Hylätty Puutarha, kirjoittanut Kate Morton. Siinä isoäitinsä menettänyt tyttärentytär lähtee selvittelemään isoäitinsä sukujuuria Australiasta Englantiin. Iosäiti oli löytynyt Australiaan menevältä laivalta neljän vanhana hylättynä. Australiassa hän sai uuden kodin jossa valheellisesti eli 18-vuotiaaksi asti. Kunnes sai kuulla isäpuoleltaan totuuden.. Hän oli löytölapsi. Hän yritti selvittää totuuttaan, mutta monen mutkan puuttuessa peliin, ei koskaan ehtinyt saada tietää...

Alussa kirja ei koskettanut juurikaan, se oli vain nautittavaa tarinankerrontaa. Vähän ärsytti että miksi sitä muka tarvitsee lähteä selvittämään jonkun kuolleen mummonsa alkuperää. Eikö hän kuitenkin saanut elää hyvän elämän rakastavien kasvattivanhempiensa kanssa. Koska siitä päivästä kun hän sai tietää olevansa orpo, hän eristäytyi kasvattivanhemmistaan ja sisaruksistaan ja hylkäsi heidät henkisesti. Ei enää pystynyt katsomaan heitä silmiin. Tunsi että kaikki on ollut valhetta. Ja ymmärsi ettei hän olekaan osa "heitä". Vaan jokin muu. Ihmettelin kovasti sitä. Mutta aivan kirjan loppupuolella, kun tälle tyttären tyttärelle valkenee isoäitinsä (eli samalla omatkin) sukujuuret, jotakin kolahti sisälläni. Se meni tunteisiin..

Mitä jos ihminen on juureton, jollei hän tiedä alkuperäänsä? Sukuaan. Ei voi ymmärtää, mistä tietyt perityt piirteet kasvon ilmeistä lähtien tulevat. Mistä ovat lähtöisin tietyt käyttäytymismallit ja se suvusta sukuun kulkeutuva häpeä joka saa käyttäytymään umpimielisesti.. Olen muuten kokenut suuren oivalluksen, miksi ihmiset eivät hyväksy toisiaan, miksi he puhuvat pahaa toisista selän takana ja miksi luonnonlapsia katsotaan nenänvartta pitkin ja koitetaan saada heidät samaan sovinnaiseen muottiinsa. Niihin hiljaisiin sääntöihin, mitkä ovat muotoutuneet ajan kuluessa useimpien ihmisten kasvaessa omissa häpeiden tunteissaan toisiaan kohti. Ja minäkään en ole siinä valitettavasti ollut mikään poikkeus. Se johtuu tietysti omasta häpeästä. Siitä että tuo toinen ihminen joka ei välitä tai tiedä "hiljaisista säännöistä" paljastaa sinun häpeäsi, lapsen kaltaisella havainnoinnillaan ja vilpittömyydellään. Oletkin hänen edessään alaston muiden edessä. Reaktiosi häneen paljastaa sinut. Ja se jos mikä on kiusallista.

Ja häpeää meidän suomalaisten suvuissa on paljon.. Johtuneeko sitten sisällissodasta, ja talvisodasta, mistä ollaan vaiettu hammasta purren eteenpäin sangollisia vettä kantaen, sukupolvesta toiseen. Kyllä, muutkin kansat ovat olleet sodissa. Mutta miksi he ovat selviytyneet paremmin, liekö johtunut siitä, että heillä on ollut puolellaan aurinko ja geeneissä kulkeva avoimuus ja mielen valoisuus..

Mutta takaisin asiaan. Häpeästä pitäisi muuten kirjoittaa enemmän. Mitä enemmän siitä puhuu, ja kertoo avoimesti, sitä enemmän se alkaa hellittää otteestaan.. Vaikka ymmärrän, aihe on kiusallinen..

Mutta niin, ilman sukujuuriensa tuntemusta, ihminen on Ikäänkuin irrallinen olento, repäistynä jostakin vain tähän hektiseen hetkeen. Ei juuria. Ei juuria jotka pitäisivät puun pystyssä kun myrskyää.. Tuli hullu tunne, olisin itselleni sen palveluksen velkaa, että selvittäisin omat sukujuureni... Hassua kun tuntuu että samaan aikaan aika monista lähteistä olen lukenut ja oivaltanut tämän. Em. kirjan lisäksi aloin lukea Jari Sarasvuon kirjaa "Välähdyksiä pimeästä ja pimeitä välähdyksiä". Ja siinä hänkin valottaa sukunsa tarinan tuntemista.. Että Jartsakin kuiskaili korvaani kutkuttavaa ajatusta lähteä tuntemattomalle ja pelottavalle matkalle menneisyyden syövereihin..

Mitä tiedän juuristani? Vanhemmat eivät juuri koskaan puhuneet omista vanhemmistaan tai näiden isovanhemmista ja minä kun olin pieni ainoastaan Tupakkamummoksi kutsumamme äitin äiti oli elossa. Hän oli hyvin välinpitämätön meitä kohtaan ja asusteli pienessä mökissään parin sadan kilometrin päästä meistä. Hän kävi usein laivalla ja nortti ja viinakset maistuivat sukulaissuhteita enemmän. Joskus harvoin, kävimme hänen luonaan perheenä, eikä hän vaivautunut hillitsemään tupakanpolttoaan edes pienten lasten tähden. Tarjosipa meille vielä sata vuotta vanhoja keksejä jotka maistuivat sahanpurun lisäksi sille nortin hajulle mikä täytti koko tuvan..

Äitini kasvoi isoisoäitini luona, Savon sydämessä maaseudulla, koska isoäitini ei hänestäkään välittänyt (miehet vaihtuivat tiuhaan tahtiin, niin kauan oli kuulemma hauskaa kun rahaa riitti, sitten vaihtui äijä). Isoisoäitini kyllä antoi äidille kodin, mutta samalla hän pelotteli heittävänsä tuliset hiilet matolle lapsien nukkuessa.. Ja kerran yritti hukuttaa itsensä ja äitini järveenkin.. Tervettä touhua siis..

Jotenkin sellainen mielikuva on tullut että suvussa olisi ollut hyvin paljon omaisuutta = maata omistuksessa mutta kieron pelin, uhkapelien ja juopottelun kautta ne menetettiin.. Kieroilua tuntuu suvussakin olevan. Koska äitini ei juuri koskaan halunnut olla tekemisissä sukunsa kanssa. Niinpä minäkään en tunne serkkuani/serkkujani, enkä pikkuserkkujani, en tätiäni enkä muitakaan sukulaisiani. Sellainen kuva on tullut että ovatten sellaista sakkia joiden kanssa ei kannata olla tekemisissä, mutta silti syvällä sydämessäni kutkuttaa saada selville enemmän... Varsinkin isoisovanhemmistani ja heidän vanhemmistaan ja vieläkin ajassa taaksepäin. Halu ymmärtää.. Ymmärtää itseäni..

Tähän päivään saakka olen tuntenut olevani juureton. Juureni katkeavat omiin vanhempiini, koska tieto on katkennut heihin. Äitini on ihan vasta viimeaikoina puhunut joitain katkelmia sukulaisistaan, mutta sillä tavalla että ne olisivat hänen sukuaan, ei minun. Ihan kuin vieraita ihmisiä menneisyydestä. Mutta nehän ovat osa minua! Hehän ovat myös minut juureni, minun menneisyyteni. Ei vain äitini.

Saas nähdä koska pääsen aloittamaan kiehtovan matkan menneisyyteeni... Siihen matkaan, joka osaltaan määrittelee minut. Koska miten voikaan edes osaltaan tulla eheäksi, ellei tiedä mikä sinut on tehnyt hauraaksi?

Kun kontrolli pettää..

Minäpä kerron teille stoorin. Lähdin hetki sitten lenkille uuden asuinympäristöni lenkkipolulle. Kun ensimmäinen vastaantulija käveli vastaan, tein saman jutun kuin usein ennenkin. Jännityin, hymyilin, en uskaltanut olla vain ja kävellä ohi sellaisena kuin olen. Ja niin siinä usein käy kun kohtaan ihmisiä. Oli se sitten tavallinen kaduntallaaja tai kuka tahansa. Yritän olla jotain mitä mun pitää olla. Yritän käyttäytyä sillä lailla kuin mun pitää käyttäytyä. Tuolle mummolle pitää hymyillä. Että se saa hyvän kuvan meistä nuorista, että ei olla vaan töykeitä. Ja onhan se elämässään kokenut vaikka mitä sodan kauhuja. Että se on nyt mun tehtävä saada hänen mieli paremmalle. Naama ei saa olla peruslukemilla. Ja huvittavinta on etten edes tiedä kuinka pitää käyttäytyä, mutta käytän mielikuvitustani siinä kohtaa.

Tätä mä mietin siinä kävellessä, että miksi mä teen niin. Miksi? Miksi en uskalla vaan olla? Mitä mä pelkään? Mitä sellaista vois musta paljastua mikä ei saa paljastua? Se että olen epätäydellinen? Se että olen ihminen? Nousin kauniille nummelle ja näin siellä jalkapallokentän. Muistui vanhat liikuntatunnit mieleen. Ne oli ahdistavia, mutta joskus aamukasteen jälkeisinä hetkinä alkusyksyisin niissä oli oma kiva tunnelmansa. Sitä muistellessani lähdin kävelemään jalkapallokentälle. Se oli täynnä isoja variksia. Päätin ottaa irtioton ja lähdinkin juoksemaan jalkapallokentän läpi niitä päin. Ja ne lähti kaikki lentoon.

Kentän vierellä oli parakkeja. En tiedä oliko siellä ihmisiä sisällä vai ei. Niinpä alitajunta taas lähti syöttämään minulle potaskaa. Mitä jos joku näkee. Eihän minulla ole lupaa täällä olla. Tää kenttä on niille muille. Ei mulle. Eli tein sen taas. En antanut itselleni lupaa olla. Mietin siinä hetkessä jälleen, miksi teen niin. Mikä siinä on syynä etten toisten, ulkopuolisten ihmisten aikana anna itselleni lupaa olla minä? Miksi hukkaan itseni toisten seurassa? Miksi?

Siihen täytyy olla joku looginen syy. Kysymykseen miksi. Mutta siihen en juuri tällä hetkellä saa vastausta. Mutta siihen saan vastauksen, mitä voin asialle tehdä. Niinpä päätinkin alkaa käyttäytyä siinä kentällä parakkien edessä ihan naurunalaisesti. Aloin pomppia vimmatusti. Vatkaamaan jalkojani, käsiäni. Hengittelemään. Kuulin silloin tällöin askelia, mutta jatkoin. Yleensä kun toinen ihminen näkee mut, pysäytän siihen paikkaan sen, mitä olen tekemässä ja koitan käyttäytyä ihmisiksi ja hymyillä. Hullua eikö totta?

Mutta nyt tein aivan päinvastoin. Näin ukkofasaanin läheisellä pellolla. Monta naarasfasaania. Aurinko paistoi. Aina tasaisin väliajoin alintajuntani koitti syöttää sitä soopaa että sut nähdään. Parakeista, viereiseltä lenkkipolulta. Et sä saa nauttia tästä hetkestä. Minä vain lisäsin vauhtia. Otin aikani. Olin. Sekoilin! Hypin ja pompin! Tein epämääräisiä liikkeitä. Minä likka kun koen etten osaa edes venytellä oikein, saati mitään muutakaan liikuntaa liittyvää ja se hävettää. Jos muut näkee senkin. Ja sen että en todellakaan saa venytellessä niitä käsiä sinne maahan. Mutta silti venyttelin. Ja hengittelin. Ja pompin. Ja venyttelin. Potkin ilmaan. Hypin. (Ja tätä epämääräistä sarjaa jatkettuani, sainkin jo kädet lenkkarin kärkiin asti!) Ja taas samat uudestaan.

Ja jotain sisältäni aukesi. En tiedä mitä. Mutta musta tuntuu että ekaa kertaa elämässäni koin olevani läsnä. Läsnä. Täytyin suurella sisäisellä ilolla ja leikkimielisyydellä. Teki mieli keinua! Niinpä juoksin läheiseen leikkipuistoon ja hyppäsin rengaskeinuun keinumaan. Keinuin aivan sydämeni kyllyydestä! Alkoi pisaroida, mutta sekin oli ihanaa auringon paistaessa samaan aikaan! Viereisellä lenkkipolulla ihmiset jatkoivat kulkuaan. Se ei mua haitannut.

Siinä hetken keinuttuani, lähdin juokemaan takaisin lenkkipolulle. Hengästyin ja pysähdyin. Sade lakkasi. Aurinko paistoi. Ja sitten näin sen. Laihon, jossa tuhansista kastuneista ruohonkorsista kimalsivat auringon säteet. Kun auringon säteet osuivat heinänkorsien kastehelmiin. Perhonen lennähteli siinä edessäni. Näky oli jotain sanoinkuvaamattoman kaunista! Aiemmin olen nähnyt. Nyt katsoin. Ja koin. Ja se meni mun sydämeeni. Kiitin luojaani ääneen että hän on antanut minulle niin paljon hyvyyttään ja kauneutta elämääni. Sydämeni täyttyi vaan suurella kiitollisuudella. Ja sitten jostain tuolta syvältä sisältäni alkoi purkautua iloa. Sisäistä syvää onnen tunnetta. Ja samassa se muuttui itkuksi. Ilon itkuksi. Vapautuneeksi itkuksi. Ja joksikin muuksikin itkuksi.. Jotain tuolla sisällä on. Ja se hetken sai purkautua. Siinä lenkkipolun laidalla. Pysähtyessäni. Katsellessani kaunista Laihoa. Muiden ohi mennessä..

Niin mitä tapahtuu kun kontrolli pettää? Siitä alkaa ELÄMÄ...

Elämän helminauha

Tänään luin jotain kaunista joka kolahti. Luin siitä kuinka elämä on luopumista. Joskus me ihmiset halutaan pitää kynsin hampain kiinni jostain meille tärkeästä asiasta. Asiasta josta oletettu onnemme kumpuaa. Oli se sitten talo, mökki, perhe, lapset... Tai sitten haluamme pitää kynsin hampain kiinni omista oikeuksistamme.

Vaikka ajattelenkin olevani vaatimaton ihminen, niin tuo omista oikeuksista kiinni pitäminen on valitettavan korostunut elämässäni. Jopa siinä määrin, että se hallitsee aika pitkälle toimintatapojani ja ajatteluani. Ja se on kyllä tosi ikävä myöntää. Sitä tavallaan varmistaa sen, että nyt kohdallani oikeus toteutuu kun ennakoin. Teen näin ja näin ettei tapahdu näin ja näin. On askeleen edellä.

Ymmärrän kyllä itseäni, sillä tässä maailmassa röyhkeydellä ei ole rajaa. Sinut jyrätään ellet pidä oikeuksiasi. Sinun rajojasi ei kunnioiteta. Ja kokemuksen äänet ja intuitio ovat niin valitettavan usein olleet oikeassa. Mutta jotenkin, jotenkin sen omien oikeuksien varmistelun sijaan haluaisin toimia toisin. Haluaisin jotain eheämpää tilalle.

Monet tunteet mitä välillä pulpahtaa esiin, kumpuaa jostakin menneisyyden äänistä jotka kuiskivat korvaani, että silloinkin siinä ja siinä tilanteessa sinua kohdeltiin huonosti. Silloinkin sinun päällesi vieritettiin syyt, asiat käännettiin toistepäin. Älä anna tehdä sitä uudelleen. Älä päästä enää ketään tekemään sellaista. Mitä siitä on seurauksena kun kuuntelee tuota kutkuttavaa kuiskintaa? Epäluottamusta. Oikeutettua, syvää epäluottamusta.

Ei luota enää kehenkään. Ja niin se on, jos ei ole luottamusta, ei ole elämää. Täysipainoista eikä kaunista elämää. Ei sillä ettei uskoisi toisten ihmisten motiiveihin, mutta niin usein on oma luottamus petetty, ettei viitsi nähdä vaivaa avata sisintään ja uskoa ettei sitä seuraavassa hetkessä käytetä sinua vastaan. Mitä siitä on seurauksena? Ei eheydy eikä parannu.

Mitä muuta siitä menneisyyden kuiskinnan kuuntelulla on seurauksena? Oikeutettua ylpeyttä. Ja ylpeys ei ole kaunista. Niin, jopa minäkin voin olla ylpeä. Vaikka ylpeänä en sitä myönnäkkään, vaan oikeutan sen menneisyyden haamuilla. Kun joku tilanne on niin sanotusti "päällä", se tulee salakavalasti esiin muodossa "minähän en"...

Kuitenkin saattaa käydä niin, että pitäessämme kynsin hampain kiinni onnemme rippeistä ja itsekunniasta olemmekin menettäneet ne jo. Koska olemme ehdollistaneet ne. Ja onni ei tule ehdollistamalla. Onni tulee iloitsemalla hetkistä. Onni tulee jakamalla. Ja ennen kaikkea antamalla. Siksi haluan oppia luopumaan. Luopumaan kauniisti ja arvokkaasti. Luopumaan asioita, tavaroista, ihmissuhteista, ihmisistä, omien oikeuksien kiinni pitämisestä.


Tämän minä luin: (ja toivon ettei Jari Sarasvuo tästä pahastu kun tätä lainaan)

"Ajattele elämääsi suunnattoman kauniina helminauhana:

Helmet ovat luopumisen hetkiä ja surutyö on se siima joka pitää helmet kiinni korussa.

Ilman surutyötä ja viisasta tapaa päästää irti ja hyvästellä, elämäsi kauneimpia asioita edustavat helmet vierivät kadoksiin pitkin lattiaa"


Eikö olekin kauniisti sanottu? Tästä tulee mieleeni, että liian tiukkaan kun pitää kiinni, helminauha katkeaa ja helmet putoavat yksi kerrallaan pois ulottuvistani. Päästänkö helmet putoamaan vai punonko kauniin helminauhan, ja kudonko sen kaulalleni ainiaaksi?

Kyllä, minä haluan oppia luopumaan kauniisti asioista. Antaa anteeksi ja päästää irti. Ja koota sillälailla elämäni helminauhaan kauneimmat muistot ja asiat jotka tekevät minusta sen ainutlaatuisen, ihanan minän. Entä sinä?

Voihan kukkaruukku...kun väsyttää!

Ostin toissapäivänä torilta parvekkeelle aivan ihania shampanjan värisiä ruusuja. Ja sitten niitä pienoispäivänkakkaran näköisiä kukkia. Suunnittelin että tänään lähden ostamaan niille kauniit ruukut. Sitten se taas tapahtui. Niin käy yleensä aina kun tiedossa on jotain mukavaa, jotain mikä innostaa tai jotain tärkeää.

Sen sijaan että pääsin kaupoille multapeukalo syyhyten, minulta vietiin jalat alta. Minut sidottiin tiukkaan ja minun sydämeeni tehtiin pitkällä miekalla viilto. Minulta vietiin toimintakyky. Koko sieluni ripustettiin naulakkoon retaleisena roikkumaan. Siltä se tuntuu.

Siltä se tuntuu kun joku imee voimat kuiviin. Ei jaksa tehdä mitään. Väsyttää vaan niin vietävästi. Tuntuu siltä kun kaikki valuisi kuin tiimalasi hiekassa hukkaan. Joudun vaan katselemaan kuin se valuu, enkä voi tehdä yhtään mitään. Se on tosi turhauttavaa.. Mikään suunnitelma ei pidä. Mikään kiva edessä siintävä asia kun se osuu kohdalle, ei toteudu. Siltä minusta tuntuu.

Olen vankina omassa kropassani. Kukaan ei voi sitä täysin ymmärtää. Kun olen ihmisten ilmoilla, kukaan ei oikeasti tiedä mitä minulle kuuluu. Varsinkin kun uupuneisuuteni aiheuttaja ei ole ulkonaista, silmille ilmiselvää.

Se on muuten jännä juttu kun ponnistelee mennäkseen jonnekin, vaikka töihin tai kokoukseen tai mihin tahansa muuhun tilaisuuteen että siellä sitä piristyy ja voi näyttää ihan eri ihmiseltä. Virkeältä. Ja siltä saattaa tuntuakin sen hetken. Kuitenkin sinne pääseminen on saattanut vaatia ankaraa henkistä ja fyysistä ponnistelua. Ponnistelua joka on piilossa muiden katseiden alta..

"Mitä kuuluu?" Kysytään. Hymyilen vienosti. En jaksaisi valittaa. "Ihan hyvää, mutta vähän väsyttää". Niinkö vastaan? Mitä se kenellekään kertoo että sanot: Väsyttää. Kaikkiahan täällä maapallon tallaajista väsyttää. Aika ajoin. Ja hei, ketä edes oikeesti kiinnostaa? Lääkärit on sitä varten... Kun sitten pääsen omaan suojapaikkaan, omaan turvallisten seinien sisään, niin todellisuus paljastuu itselleni karusti.

Ulkopuolisten on vaikea ymmärtää mitä se tarkoittaa. Todellinen väsy. Voimattomuus.Se on edellä kuvaillun kaltaista. Se iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta ja vie toimintakyvyn. Toimintakyvyn. Toimintakyvyn tehdä normaaleja asioita. Tehdä ruokaa. Siivota. Olla lapsen kanssa ja huolehtia hänestä. Olla puolison kanssa. Joka joutuu sitäkin enemmän huolehtimaan pikkuisesta.

Se syö sisältä. Ruostuttaa. Kun ei voi edes toiselle antaa sitä hetkittäistä vapautta mitä kukin meistä tarvii. Kyllä. Se katkeroittaa. Haluaisin olla toiminnallinen. Haluaisin tehdä paljon asioita. Osallistua asioihin. Olla asioissa kärkipäässä tekemässä.

Se tuntuu kuin joku vetäisi voimani pois vähä vähältä tasaisena nauhana rintalastani kohdalta.

Vastauksia olen etsinyt, olen ollut uupuneenakin ihmeellisen hellittämätön. Osa palapelin palasista on jo löytynyt. Mutta silti osa palasista vielä puuttuu... Saa nähä löytääkö tämä likka niitä palasia vielä lisää... Helppoa se ei ole. Mutta kuka niin väittikään..

Nyt reppu jupiset, riimisi rupiset...

Onko kellään muulla sellaista ongelmaa kun mulla: Että mun täytyy pälättää, vaikka haluaisin olla hiljaa? Se on aika rasittavaa, voin kertoa. Olen joskus tehnyt persoonallisuustestin ja siinä totesin että olen ENFP. Tuo ensimmäinen kirjain - E -tarkoittaa extroverttia, ulospäin suuntautunutta heppua, joka on sosiaalinen ja johon ihmisten on helppo tutustua ja niin eespäin. En tiedä miten muut näkevät minut, mutta kuvasin tuossa testissä itseni juurikin ulospäinsuuntautuneeksi. Kuitenkin on tilanteita joissa haluaisin vain olla hiljaa. Mutta en pysty.

Ei aina halua olla äänessä. Ei aina halua olla esillä. Mutta niin vain teen kun avaan suuni. En vain kertakaikkisesti kestä hiljaisia, jännittyneitä hetkiä. Jostain syystä koen velvollisuudekseni olla se, joka keventää tunnelmaa. Laukaisemalla jotain tyhmää ja hävettävää. Tekemällä itseni vähän pelleksi ja hauskaksi. Sisimmissäni kuitenkin toivon että pitäisin leipäläpeni kiinni. Ja päätän että seuraavalla kerralla minä olen aivan hiljaa. En hiiskukaan. Vaikka maailma räjähtäisi hiljaisuudesta...

Esimerkiksi työpaikan kahvitauolla. Olisi kiva ihan vaan olla ja syödä ne kämäset eväät. Mutta sisältäni tulee pakottava signaali: "Sano jotain, laukase jotain hauskaa tai ihan mitä tahansa. Täällä on liian kiusallista". "Muut odottaa että sanot jotain. Ne aistii että se on sun tehtäväsi". "Et sä voi vaan olla hiljaa, muuten ne luulee että oot loukkaantunu jostain".

Ei aina tarvii olla hauska. Eikä äänessä. Mä tiedän sen. Joskus on hyvä olla hiljaa. Antaa asioiden mennä omalla painollaan. Mutta ikään kuin muut odottaisivat, että se puhuminen on juuri minun tehtävä. Tiedän kuitenkin: se joka sitä oikeesti odottaa olen minä itse. Minä itse olen luonut odotuksen itselleni, että juuri minun on oltava se keventäjä. Minä itse oletan, että muut olettaa.

Niin, ehkä mä olenkin personaallisuudeltani introvertti. Olen hyvin voimakkaasti tunteva. Mutta silti asioiden sanominen hävettää. Haluaisin olla hiljaa. Ja vetäytyä nurkkaan. Varsinkin porukassa jota en niin hyvin tunne. Lisäksi mua jännittää uudet ihmiset aivan valtavasti. Olen myös ihmisenä loppuviimeksi tosi varautunut. Sitten puen nämä asiat pakkopuhumisen kaapuun. Ja lopputulos ei aina ole kovinkaan hyvä..

Eikös ole aika jännä yhtälö: Tuntea voimakkaasti asiat, haluta olla hiljaa, silti sanoa asioita ettei olisi kiusallista ja koska tavallaan tekeekin mieli sanoa asioita, sitten hävetä että sanoi? Mausteena tähän vielä että ajatus ei todellakaan kulje terävästi kuin partaveitsi, joten ne sanat tulee sitten useimmiten töks töks töks.. ja töks.

Oletko kontrollifriikki?

Etkö pysty juomaan aamukahviasi rauhassa jos huomaat yhdenkin keittiön kaapinoven olevan sepposen selällään? Entäpä jos tiskit on lastaamatta koneeseen? Kyllä ne on lastattava eka, ei pysty, ei kykene, syömään aamupalaa ennen kuin on siistiä.

Entäs sitten kun pitäisi lähteä ulos perheenä kun aurinko vielä paistaa? Mutta kun on konkkaronkan pukemisen aika, huomaatkin vallitsevan kaaoksen. Ei kun siivoamaan, eihän olisi kiva tulla tähän sikolättiin takas. Sisääntulo voi epäonnistua ja se on liian masentava ajatus. Kun vihdoin pääsette lähtemään, pimeys on jo laskeutunut tienoon ylle..

Kontrollius on liiallista asioiden varmistelua.. Sitten kun sitten kun sitten kun. Sitten kun on siistiä, mieli voi rauhoittua. Sitten kun olen tehnyt tuon ja tuon, voin vihdoinkin tehdä mitä oikeasti piti. Sitten kun kaapin ovi on kiinni, voin juoda kahvin ilman häiriötekijöitä. Ne säilykepurkithan voi sieltä kaapista vaikka hyökätä kimppuun..! Ajatella! Oikeita mutanttisäilykepurkkeja!

Tällä tavalla sitä on koko ajan hössäämässä jotakin eikä todellisuudessa suo itselleen rauhoittumista edes sekunniksi. Koska aina jokin on väärinpäin. Vaikka kuinka täydellisesti varmistelee asiat ja vihdoin pääsee hörppäämään sitä kahvia, viimeistään silloin se taapero tekee ne haisevat kakat housuun. Ne eivät tule sinun aikataulusi mukaan.. Varmistelet asioita ettet vaan itse kohta pettyisi ja siinä samalla petätkin koko ajan itseäsi. Varastat itseltäsi ja läheisiltäsi rauhan.

Voin kun mä haluaisin olla sellainen luonnonlapsi joka voi hyvillä mielin syödä ne aamumurot kaaoksen keskellä! Lähteä pihalle iloisesti kun aurinko paistaa. Jättää kaaoksen taakseen.. Kyllähän sitä kerkeää sisällä siivoilemaan tarpeeksi pimeälläkin. Tällä hetkellä valoisaa aikaa on vaan niin vähän.. (Vaikka koko ajan se onneksi lisääntyy!)Mikä ihmeen klikkaus se on päässä että asiat pitää olla tietyllä tavalla että voi olla tyytyväinen? Itsehän ne säännökset olen keksinyt. Ei kukaan muu. Miksen voisi niistä höllätä? Säännöt on tehty rikottaviksi.

Eräs viisas ystäväni sanoi kerran jättävänsä aika ajoin tiskit laittamatta ja ne kaapin ovet auki seuraavaa aamukahvihetkeä varten. Se harjoittaa kuulemma mieltä.. Tästä oppineena, mitäs jos itse kokeilisimme samaa? Haastankin sinut, ystäväiseni, kanssani kokeilemaan samaa kolmen päivän ajan. Ota vaikka kuva niistä avoimista kaapinovista, kaaoksesta tai vaikka likaisesta tukasta, mikä ikinä sinulle onkaan se oma juttu. Tai älä, jos otat siitäkin paineita. Kunhan nautit lattesi rauhassa, hyväksyt sen hetken ja itsesi sillä hetkellä. Kerrothan sitten miltä se tuntui. Alkoiko olo hellittää?

Ps. Olen viikon verran pohtinut blogini nimen vaihtamista Neitoperhosentoukasta hieman kuvaavammaksi: Ja siksi se onkin nyt TunneElämää. Aikaisemmalla nimellä oli ja on merkitys itselleni, mutta se ei ehkä avaudu ihan kaikille. Valitettavasti vanha linkki ei toimi, kun en oikeen vielä haltsaa tätä ohjelmaa..

Kommenttien jättäminenkin on nyt helpompaa. Kuulin että siinä oli hieman vaikeuksia aiemmin. Nyt ei tartte kirjautua mihinkään. Joten rohkeasti vaan kommentoimaan! :)