Voihan kukkaruukku...kun väsyttää!

Ostin toissapäivänä torilta parvekkeelle aivan ihania shampanjan värisiä ruusuja. Ja sitten niitä pienoispäivänkakkaran näköisiä kukkia. Suunnittelin että tänään lähden ostamaan niille kauniit ruukut. Sitten se taas tapahtui. Niin käy yleensä aina kun tiedossa on jotain mukavaa, jotain mikä innostaa tai jotain tärkeää.

Sen sijaan että pääsin kaupoille multapeukalo syyhyten, minulta vietiin jalat alta. Minut sidottiin tiukkaan ja minun sydämeeni tehtiin pitkällä miekalla viilto. Minulta vietiin toimintakyky. Koko sieluni ripustettiin naulakkoon retaleisena roikkumaan. Siltä se tuntuu.

Siltä se tuntuu kun joku imee voimat kuiviin. Ei jaksa tehdä mitään. Väsyttää vaan niin vietävästi. Tuntuu siltä kun kaikki valuisi kuin tiimalasi hiekassa hukkaan. Joudun vaan katselemaan kuin se valuu, enkä voi tehdä yhtään mitään. Se on tosi turhauttavaa.. Mikään suunnitelma ei pidä. Mikään kiva edessä siintävä asia kun se osuu kohdalle, ei toteudu. Siltä minusta tuntuu.

Olen vankina omassa kropassani. Kukaan ei voi sitä täysin ymmärtää. Kun olen ihmisten ilmoilla, kukaan ei oikeasti tiedä mitä minulle kuuluu. Varsinkin kun uupuneisuuteni aiheuttaja ei ole ulkonaista, silmille ilmiselvää.

Se on muuten jännä juttu kun ponnistelee mennäkseen jonnekin, vaikka töihin tai kokoukseen tai mihin tahansa muuhun tilaisuuteen että siellä sitä piristyy ja voi näyttää ihan eri ihmiseltä. Virkeältä. Ja siltä saattaa tuntuakin sen hetken. Kuitenkin sinne pääseminen on saattanut vaatia ankaraa henkistä ja fyysistä ponnistelua. Ponnistelua joka on piilossa muiden katseiden alta..

"Mitä kuuluu?" Kysytään. Hymyilen vienosti. En jaksaisi valittaa. "Ihan hyvää, mutta vähän väsyttää". Niinkö vastaan? Mitä se kenellekään kertoo että sanot: Väsyttää. Kaikkiahan täällä maapallon tallaajista väsyttää. Aika ajoin. Ja hei, ketä edes oikeesti kiinnostaa? Lääkärit on sitä varten... Kun sitten pääsen omaan suojapaikkaan, omaan turvallisten seinien sisään, niin todellisuus paljastuu itselleni karusti.

Ulkopuolisten on vaikea ymmärtää mitä se tarkoittaa. Todellinen väsy. Voimattomuus.Se on edellä kuvaillun kaltaista. Se iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta ja vie toimintakyvyn. Toimintakyvyn. Toimintakyvyn tehdä normaaleja asioita. Tehdä ruokaa. Siivota. Olla lapsen kanssa ja huolehtia hänestä. Olla puolison kanssa. Joka joutuu sitäkin enemmän huolehtimaan pikkuisesta.

Se syö sisältä. Ruostuttaa. Kun ei voi edes toiselle antaa sitä hetkittäistä vapautta mitä kukin meistä tarvii. Kyllä. Se katkeroittaa. Haluaisin olla toiminnallinen. Haluaisin tehdä paljon asioita. Osallistua asioihin. Olla asioissa kärkipäässä tekemässä.

Se tuntuu kuin joku vetäisi voimani pois vähä vähältä tasaisena nauhana rintalastani kohdalta.

Vastauksia olen etsinyt, olen ollut uupuneenakin ihmeellisen hellittämätön. Osa palapelin palasista on jo löytynyt. Mutta silti osa palasista vielä puuttuu... Saa nähä löytääkö tämä likka niitä palasia vielä lisää... Helppoa se ei ole. Mutta kuka niin väittikään..