Nyt reppu jupiset, riimisi rupiset...

Onko kellään muulla sellaista ongelmaa kun mulla: Että mun täytyy pälättää, vaikka haluaisin olla hiljaa? Se on aika rasittavaa, voin kertoa. Olen joskus tehnyt persoonallisuustestin ja siinä totesin että olen ENFP. Tuo ensimmäinen kirjain - E -tarkoittaa extroverttia, ulospäin suuntautunutta heppua, joka on sosiaalinen ja johon ihmisten on helppo tutustua ja niin eespäin. En tiedä miten muut näkevät minut, mutta kuvasin tuossa testissä itseni juurikin ulospäinsuuntautuneeksi. Kuitenkin on tilanteita joissa haluaisin vain olla hiljaa. Mutta en pysty.

Ei aina halua olla äänessä. Ei aina halua olla esillä. Mutta niin vain teen kun avaan suuni. En vain kertakaikkisesti kestä hiljaisia, jännittyneitä hetkiä. Jostain syystä koen velvollisuudekseni olla se, joka keventää tunnelmaa. Laukaisemalla jotain tyhmää ja hävettävää. Tekemällä itseni vähän pelleksi ja hauskaksi. Sisimmissäni kuitenkin toivon että pitäisin leipäläpeni kiinni. Ja päätän että seuraavalla kerralla minä olen aivan hiljaa. En hiiskukaan. Vaikka maailma räjähtäisi hiljaisuudesta...

Esimerkiksi työpaikan kahvitauolla. Olisi kiva ihan vaan olla ja syödä ne kämäset eväät. Mutta sisältäni tulee pakottava signaali: "Sano jotain, laukase jotain hauskaa tai ihan mitä tahansa. Täällä on liian kiusallista". "Muut odottaa että sanot jotain. Ne aistii että se on sun tehtäväsi". "Et sä voi vaan olla hiljaa, muuten ne luulee että oot loukkaantunu jostain".

Ei aina tarvii olla hauska. Eikä äänessä. Mä tiedän sen. Joskus on hyvä olla hiljaa. Antaa asioiden mennä omalla painollaan. Mutta ikään kuin muut odottaisivat, että se puhuminen on juuri minun tehtävä. Tiedän kuitenkin: se joka sitä oikeesti odottaa olen minä itse. Minä itse olen luonut odotuksen itselleni, että juuri minun on oltava se keventäjä. Minä itse oletan, että muut olettaa.

Niin, ehkä mä olenkin personaallisuudeltani introvertti. Olen hyvin voimakkaasti tunteva. Mutta silti asioiden sanominen hävettää. Haluaisin olla hiljaa. Ja vetäytyä nurkkaan. Varsinkin porukassa jota en niin hyvin tunne. Lisäksi mua jännittää uudet ihmiset aivan valtavasti. Olen myös ihmisenä loppuviimeksi tosi varautunut. Sitten puen nämä asiat pakkopuhumisen kaapuun. Ja lopputulos ei aina ole kovinkaan hyvä..

Eikös ole aika jännä yhtälö: Tuntea voimakkaasti asiat, haluta olla hiljaa, silti sanoa asioita ettei olisi kiusallista ja koska tavallaan tekeekin mieli sanoa asioita, sitten hävetä että sanoi? Mausteena tähän vielä että ajatus ei todellakaan kulje terävästi kuin partaveitsi, joten ne sanat tulee sitten useimmiten töks töks töks.. ja töks.