Tänään luin jotain kaunista joka kolahti. Luin siitä kuinka elämä on luopumista. Joskus me ihmiset halutaan pitää kynsin hampain kiinni jostain meille tärkeästä asiasta. Asiasta josta oletettu onnemme kumpuaa. Oli se sitten talo, mökki, perhe, lapset... Tai sitten haluamme pitää kynsin hampain kiinni omista oikeuksistamme.
Vaikka ajattelenkin olevani vaatimaton ihminen, niin tuo omista oikeuksista kiinni pitäminen on valitettavan korostunut elämässäni. Jopa siinä määrin, että se hallitsee aika pitkälle toimintatapojani ja ajatteluani. Ja se on kyllä tosi ikävä myöntää. Sitä tavallaan varmistaa sen, että nyt kohdallani oikeus toteutuu kun ennakoin. Teen näin ja näin ettei tapahdu näin ja näin. On askeleen edellä.
Ymmärrän kyllä itseäni, sillä tässä maailmassa röyhkeydellä ei ole rajaa. Sinut jyrätään ellet pidä oikeuksiasi. Sinun rajojasi ei kunnioiteta. Ja kokemuksen äänet ja intuitio ovat niin valitettavan usein olleet oikeassa. Mutta jotenkin, jotenkin sen omien oikeuksien varmistelun sijaan haluaisin toimia toisin. Haluaisin jotain eheämpää tilalle.
Monet tunteet mitä välillä pulpahtaa esiin, kumpuaa jostakin menneisyyden äänistä jotka kuiskivat korvaani, että silloinkin siinä ja siinä tilanteessa sinua kohdeltiin huonosti. Silloinkin sinun päällesi vieritettiin syyt, asiat käännettiin toistepäin. Älä anna tehdä sitä uudelleen. Älä päästä enää ketään tekemään sellaista. Mitä siitä on seurauksena kun kuuntelee tuota kutkuttavaa kuiskintaa? Epäluottamusta. Oikeutettua, syvää epäluottamusta.
Ei luota enää kehenkään. Ja niin se on, jos ei ole luottamusta, ei ole elämää. Täysipainoista eikä kaunista elämää. Ei sillä ettei uskoisi toisten ihmisten motiiveihin, mutta niin usein on oma luottamus petetty, ettei viitsi nähdä vaivaa avata sisintään ja uskoa ettei sitä seuraavassa hetkessä käytetä sinua vastaan. Mitä siitä on seurauksena? Ei eheydy eikä parannu.
Mitä muuta siitä menneisyyden kuiskinnan kuuntelulla on seurauksena? Oikeutettua ylpeyttä. Ja ylpeys ei ole kaunista. Niin, jopa minäkin voin olla ylpeä. Vaikka ylpeänä en sitä myönnäkkään, vaan oikeutan sen menneisyyden haamuilla. Kun joku tilanne on niin sanotusti "päällä", se tulee salakavalasti esiin muodossa "minähän en"...
Kuitenkin saattaa käydä niin, että pitäessämme kynsin hampain kiinni onnemme rippeistä ja itsekunniasta olemmekin menettäneet ne jo. Koska olemme ehdollistaneet ne. Ja onni ei tule ehdollistamalla. Onni tulee iloitsemalla hetkistä. Onni tulee jakamalla. Ja ennen kaikkea antamalla. Siksi haluan oppia luopumaan. Luopumaan kauniisti ja arvokkaasti. Luopumaan asioita, tavaroista, ihmissuhteista, ihmisistä, omien oikeuksien kiinni pitämisestä.
Tämän minä luin: (ja toivon ettei Jari Sarasvuo tästä pahastu kun tätä lainaan)
"Ajattele elämääsi suunnattoman kauniina helminauhana:
Helmet ovat luopumisen hetkiä ja surutyö on se siima joka pitää helmet kiinni korussa.
Ilman surutyötä ja viisasta tapaa päästää irti ja hyvästellä, elämäsi kauneimpia asioita edustavat helmet vierivät kadoksiin pitkin lattiaa"
Eikö olekin kauniisti sanottu? Tästä tulee mieleeni, että liian tiukkaan kun pitää kiinni, helminauha katkeaa ja helmet putoavat yksi kerrallaan pois ulottuvistani. Päästänkö helmet putoamaan vai punonko kauniin helminauhan, ja kudonko sen kaulalleni ainiaaksi?
Kyllä, minä haluan oppia luopumaan kauniisti asioista. Antaa anteeksi ja päästää irti. Ja koota sillälailla elämäni helminauhaan kauneimmat muistot ja asiat jotka tekevät minusta sen ainutlaatuisen, ihanan minän. Entä sinä?
Tässä blogissa pohditaan tunteita ja käyttäytymismalleja niiden takana. Sekä opetellaan arvostamaan itseään enemmän. Sillä omasta arvostuksesta lähtee ihan kaikki.
