Kun kontrolli pettää..

Minäpä kerron teille stoorin. Lähdin hetki sitten lenkille uuden asuinympäristöni lenkkipolulle. Kun ensimmäinen vastaantulija käveli vastaan, tein saman jutun kuin usein ennenkin. Jännityin, hymyilin, en uskaltanut olla vain ja kävellä ohi sellaisena kuin olen. Ja niin siinä usein käy kun kohtaan ihmisiä. Oli se sitten tavallinen kaduntallaaja tai kuka tahansa. Yritän olla jotain mitä mun pitää olla. Yritän käyttäytyä sillä lailla kuin mun pitää käyttäytyä. Tuolle mummolle pitää hymyillä. Että se saa hyvän kuvan meistä nuorista, että ei olla vaan töykeitä. Ja onhan se elämässään kokenut vaikka mitä sodan kauhuja. Että se on nyt mun tehtävä saada hänen mieli paremmalle. Naama ei saa olla peruslukemilla. Ja huvittavinta on etten edes tiedä kuinka pitää käyttäytyä, mutta käytän mielikuvitustani siinä kohtaa.

Tätä mä mietin siinä kävellessä, että miksi mä teen niin. Miksi? Miksi en uskalla vaan olla? Mitä mä pelkään? Mitä sellaista vois musta paljastua mikä ei saa paljastua? Se että olen epätäydellinen? Se että olen ihminen? Nousin kauniille nummelle ja näin siellä jalkapallokentän. Muistui vanhat liikuntatunnit mieleen. Ne oli ahdistavia, mutta joskus aamukasteen jälkeisinä hetkinä alkusyksyisin niissä oli oma kiva tunnelmansa. Sitä muistellessani lähdin kävelemään jalkapallokentälle. Se oli täynnä isoja variksia. Päätin ottaa irtioton ja lähdinkin juoksemaan jalkapallokentän läpi niitä päin. Ja ne lähti kaikki lentoon.

Kentän vierellä oli parakkeja. En tiedä oliko siellä ihmisiä sisällä vai ei. Niinpä alitajunta taas lähti syöttämään minulle potaskaa. Mitä jos joku näkee. Eihän minulla ole lupaa täällä olla. Tää kenttä on niille muille. Ei mulle. Eli tein sen taas. En antanut itselleni lupaa olla. Mietin siinä hetkessä jälleen, miksi teen niin. Mikä siinä on syynä etten toisten, ulkopuolisten ihmisten aikana anna itselleni lupaa olla minä? Miksi hukkaan itseni toisten seurassa? Miksi?

Siihen täytyy olla joku looginen syy. Kysymykseen miksi. Mutta siihen en juuri tällä hetkellä saa vastausta. Mutta siihen saan vastauksen, mitä voin asialle tehdä. Niinpä päätinkin alkaa käyttäytyä siinä kentällä parakkien edessä ihan naurunalaisesti. Aloin pomppia vimmatusti. Vatkaamaan jalkojani, käsiäni. Hengittelemään. Kuulin silloin tällöin askelia, mutta jatkoin. Yleensä kun toinen ihminen näkee mut, pysäytän siihen paikkaan sen, mitä olen tekemässä ja koitan käyttäytyä ihmisiksi ja hymyillä. Hullua eikö totta?

Mutta nyt tein aivan päinvastoin. Näin ukkofasaanin läheisellä pellolla. Monta naarasfasaania. Aurinko paistoi. Aina tasaisin väliajoin alintajuntani koitti syöttää sitä soopaa että sut nähdään. Parakeista, viereiseltä lenkkipolulta. Et sä saa nauttia tästä hetkestä. Minä vain lisäsin vauhtia. Otin aikani. Olin. Sekoilin! Hypin ja pompin! Tein epämääräisiä liikkeitä. Minä likka kun koen etten osaa edes venytellä oikein, saati mitään muutakaan liikuntaa liittyvää ja se hävettää. Jos muut näkee senkin. Ja sen että en todellakaan saa venytellessä niitä käsiä sinne maahan. Mutta silti venyttelin. Ja hengittelin. Ja pompin. Ja venyttelin. Potkin ilmaan. Hypin. (Ja tätä epämääräistä sarjaa jatkettuani, sainkin jo kädet lenkkarin kärkiin asti!) Ja taas samat uudestaan.

Ja jotain sisältäni aukesi. En tiedä mitä. Mutta musta tuntuu että ekaa kertaa elämässäni koin olevani läsnä. Läsnä. Täytyin suurella sisäisellä ilolla ja leikkimielisyydellä. Teki mieli keinua! Niinpä juoksin läheiseen leikkipuistoon ja hyppäsin rengaskeinuun keinumaan. Keinuin aivan sydämeni kyllyydestä! Alkoi pisaroida, mutta sekin oli ihanaa auringon paistaessa samaan aikaan! Viereisellä lenkkipolulla ihmiset jatkoivat kulkuaan. Se ei mua haitannut.

Siinä hetken keinuttuani, lähdin juokemaan takaisin lenkkipolulle. Hengästyin ja pysähdyin. Sade lakkasi. Aurinko paistoi. Ja sitten näin sen. Laihon, jossa tuhansista kastuneista ruohonkorsista kimalsivat auringon säteet. Kun auringon säteet osuivat heinänkorsien kastehelmiin. Perhonen lennähteli siinä edessäni. Näky oli jotain sanoinkuvaamattoman kaunista! Aiemmin olen nähnyt. Nyt katsoin. Ja koin. Ja se meni mun sydämeeni. Kiitin luojaani ääneen että hän on antanut minulle niin paljon hyvyyttään ja kauneutta elämääni. Sydämeni täyttyi vaan suurella kiitollisuudella. Ja sitten jostain tuolta syvältä sisältäni alkoi purkautua iloa. Sisäistä syvää onnen tunnetta. Ja samassa se muuttui itkuksi. Ilon itkuksi. Vapautuneeksi itkuksi. Ja joksikin muuksikin itkuksi.. Jotain tuolla sisällä on. Ja se hetken sai purkautua. Siinä lenkkipolun laidalla. Pysähtyessäni. Katsellessani kaunista Laihoa. Muiden ohi mennessä..

Niin mitä tapahtuu kun kontrolli pettää? Siitä alkaa ELÄMÄ...