Nyt reppu jupiset, riimisi rupiset...

Onko kellään muulla sellaista ongelmaa kun mulla: Että mun täytyy pälättää, vaikka haluaisin olla hiljaa? Se on aika rasittavaa, voin kertoa. Olen joskus tehnyt persoonallisuustestin ja siinä totesin että olen ENFP. Tuo ensimmäinen kirjain - E -tarkoittaa extroverttia, ulospäin suuntautunutta heppua, joka on sosiaalinen ja johon ihmisten on helppo tutustua ja niin eespäin. En tiedä miten muut näkevät minut, mutta kuvasin tuossa testissä itseni juurikin ulospäinsuuntautuneeksi. Kuitenkin on tilanteita joissa haluaisin vain olla hiljaa. Mutta en pysty.

Ei aina halua olla äänessä. Ei aina halua olla esillä. Mutta niin vain teen kun avaan suuni. En vain kertakaikkisesti kestä hiljaisia, jännittyneitä hetkiä. Jostain syystä koen velvollisuudekseni olla se, joka keventää tunnelmaa. Laukaisemalla jotain tyhmää ja hävettävää. Tekemällä itseni vähän pelleksi ja hauskaksi. Sisimmissäni kuitenkin toivon että pitäisin leipäläpeni kiinni. Ja päätän että seuraavalla kerralla minä olen aivan hiljaa. En hiiskukaan. Vaikka maailma räjähtäisi hiljaisuudesta...

Esimerkiksi työpaikan kahvitauolla. Olisi kiva ihan vaan olla ja syödä ne kämäset eväät. Mutta sisältäni tulee pakottava signaali: "Sano jotain, laukase jotain hauskaa tai ihan mitä tahansa. Täällä on liian kiusallista". "Muut odottaa että sanot jotain. Ne aistii että se on sun tehtäväsi". "Et sä voi vaan olla hiljaa, muuten ne luulee että oot loukkaantunu jostain".

Ei aina tarvii olla hauska. Eikä äänessä. Mä tiedän sen. Joskus on hyvä olla hiljaa. Antaa asioiden mennä omalla painollaan. Mutta ikään kuin muut odottaisivat, että se puhuminen on juuri minun tehtävä. Tiedän kuitenkin: se joka sitä oikeesti odottaa olen minä itse. Minä itse olen luonut odotuksen itselleni, että juuri minun on oltava se keventäjä. Minä itse oletan, että muut olettaa.

Niin, ehkä mä olenkin personaallisuudeltani introvertti. Olen hyvin voimakkaasti tunteva. Mutta silti asioiden sanominen hävettää. Haluaisin olla hiljaa. Ja vetäytyä nurkkaan. Varsinkin porukassa jota en niin hyvin tunne. Lisäksi mua jännittää uudet ihmiset aivan valtavasti. Olen myös ihmisenä loppuviimeksi tosi varautunut. Sitten puen nämä asiat pakkopuhumisen kaapuun. Ja lopputulos ei aina ole kovinkaan hyvä..

Eikös ole aika jännä yhtälö: Tuntea voimakkaasti asiat, haluta olla hiljaa, silti sanoa asioita ettei olisi kiusallista ja koska tavallaan tekeekin mieli sanoa asioita, sitten hävetä että sanoi? Mausteena tähän vielä että ajatus ei todellakaan kulje terävästi kuin partaveitsi, joten ne sanat tulee sitten useimmiten töks töks töks.. ja töks.

Oletko kontrollifriikki?

Etkö pysty juomaan aamukahviasi rauhassa jos huomaat yhdenkin keittiön kaapinoven olevan sepposen selällään? Entäpä jos tiskit on lastaamatta koneeseen? Kyllä ne on lastattava eka, ei pysty, ei kykene, syömään aamupalaa ennen kuin on siistiä.

Entäs sitten kun pitäisi lähteä ulos perheenä kun aurinko vielä paistaa? Mutta kun on konkkaronkan pukemisen aika, huomaatkin vallitsevan kaaoksen. Ei kun siivoamaan, eihän olisi kiva tulla tähän sikolättiin takas. Sisääntulo voi epäonnistua ja se on liian masentava ajatus. Kun vihdoin pääsette lähtemään, pimeys on jo laskeutunut tienoon ylle..

Kontrollius on liiallista asioiden varmistelua.. Sitten kun sitten kun sitten kun. Sitten kun on siistiä, mieli voi rauhoittua. Sitten kun olen tehnyt tuon ja tuon, voin vihdoinkin tehdä mitä oikeasti piti. Sitten kun kaapin ovi on kiinni, voin juoda kahvin ilman häiriötekijöitä. Ne säilykepurkithan voi sieltä kaapista vaikka hyökätä kimppuun..! Ajatella! Oikeita mutanttisäilykepurkkeja!

Tällä tavalla sitä on koko ajan hössäämässä jotakin eikä todellisuudessa suo itselleen rauhoittumista edes sekunniksi. Koska aina jokin on väärinpäin. Vaikka kuinka täydellisesti varmistelee asiat ja vihdoin pääsee hörppäämään sitä kahvia, viimeistään silloin se taapero tekee ne haisevat kakat housuun. Ne eivät tule sinun aikataulusi mukaan.. Varmistelet asioita ettet vaan itse kohta pettyisi ja siinä samalla petätkin koko ajan itseäsi. Varastat itseltäsi ja läheisiltäsi rauhan.

Voin kun mä haluaisin olla sellainen luonnonlapsi joka voi hyvillä mielin syödä ne aamumurot kaaoksen keskellä! Lähteä pihalle iloisesti kun aurinko paistaa. Jättää kaaoksen taakseen.. Kyllähän sitä kerkeää sisällä siivoilemaan tarpeeksi pimeälläkin. Tällä hetkellä valoisaa aikaa on vaan niin vähän.. (Vaikka koko ajan se onneksi lisääntyy!)Mikä ihmeen klikkaus se on päässä että asiat pitää olla tietyllä tavalla että voi olla tyytyväinen? Itsehän ne säännökset olen keksinyt. Ei kukaan muu. Miksen voisi niistä höllätä? Säännöt on tehty rikottaviksi.

Eräs viisas ystäväni sanoi kerran jättävänsä aika ajoin tiskit laittamatta ja ne kaapin ovet auki seuraavaa aamukahvihetkeä varten. Se harjoittaa kuulemma mieltä.. Tästä oppineena, mitäs jos itse kokeilisimme samaa? Haastankin sinut, ystäväiseni, kanssani kokeilemaan samaa kolmen päivän ajan. Ota vaikka kuva niistä avoimista kaapinovista, kaaoksesta tai vaikka likaisesta tukasta, mikä ikinä sinulle onkaan se oma juttu. Tai älä, jos otat siitäkin paineita. Kunhan nautit lattesi rauhassa, hyväksyt sen hetken ja itsesi sillä hetkellä. Kerrothan sitten miltä se tuntui. Alkoiko olo hellittää?

Ps. Olen viikon verran pohtinut blogini nimen vaihtamista Neitoperhosentoukasta hieman kuvaavammaksi: Ja siksi se onkin nyt TunneElämää. Aikaisemmalla nimellä oli ja on merkitys itselleni, mutta se ei ehkä avaudu ihan kaikille. Valitettavasti vanha linkki ei toimi, kun en oikeen vielä haltsaa tätä ohjelmaa..

Kommenttien jättäminenkin on nyt helpompaa. Kuulin että siinä oli hieman vaikeuksia aiemmin. Nyt ei tartte kirjautua mihinkään. Joten rohkeasti vaan kommentoimaan! :)